Kirjailija Kjell Westö muistaa varsin hyvin, miten hänenkin munkkivuorelais-nuoruutensa aikoihin Kallio oli maineeltaan negatiivinen ja kaiultaan vaarallinen paikka.
Pitkäsilta erotti konkreettisesti kaksi maailmaa toisistaan.
Kun Kjell Westö sitten nuorukaisena sai kesätyöpaikan Sörnäisistä, varsinainen ihastus Kallion seutuihin alkoi muotoutua ja Westö huomasi alueen mielenkiintoisuuden ja ainutlaatuisuuden.
Westöllä on ollut pitkään työhuone Kalliossa, mutta hän ei ole vielä ainakaan toistaiseksi koskaan asunut tässä osassa kaupunkia.
Lapsuudessa ja nuoruudessa kuullut arviot Kallion hirveästä väkivaltaisuudestakin murenivat vuosien mittaan. Westö toteaa muunmuassa:
”Kun minä olen pahimmin saanut turpiini Helsingin kaduilla, ne kerrat ovat sattuneet Munkkiniemen puistotiellä ja Snellmannin kadulla, eikä suinkaan Kalliossa.”
Joulukuinen Kulttuuri Keskiviikko (Kohtaamispaikka Myötämäki, Siltasaarenkatu 28) sai odotetuksi vieraakseen kirjailija Kjell Westön.
Häntä saapui kuulemaan noin kuusikymmentä persoonaa, joista hyvin monella oli paljonkin kysyttävää Westön kirjoittamistavoista ja ennenkaikkea varsinkin hänen kahdesta edellisestä kirjastaan ”MISSÄ KULJIMME KERRAN” (Otava 2006) ja ”ÄLÄ KÄY YÖHÖN YKSIN”
(Otava 2009)
Viimeisimmän kirjansa jälkeen Westöllä on ollut rankka puhujakiertue syksy, mutta sen rupeaman raskaus ei näy ainakaan Westön olemuksesta.
Sitäpaitsi Westö kokee, että kirjan ilmestymisen jälkeen, hän mielellään kiertää puhumassa, koska jalkautuminen kirjoitustyöstä helpottaa irtautumista ilmestyneen kirjan henkilöhahmoista.
Westö kertoo tuntevansa monia kirjailijoita, jotka heti kirjan ilmestymisen jälkeen ovat jo uudessa kirjoitustyössä täyttä häkää. Hän ei itse lukeudu tähän porukkaan, vaan häneltä vaatii hiukan aikaa latautua uuteen kirjoitusvaiheeseen.
Kirjailijan ikuista pelkoa siitä, että tarinat lakkaavat syntymästä, Westö ei varsinaisesti tunne.
Hän toki myöntää, että ainahan tällainen peikko jossain takaraivon takalokerossa asuu.
Westö muistaa myös, miten hänen oli jollainlailla vaikeaa tunnustautua kirjailijaksi.
”Taisi olla vasta viidennen kirjani aikaan, kun rohkenin kirjoittautua hotelliin tittelillä ”kirjailija”. Aikaisemmin olin kirjoittanut ammatikseni esimerkiksi ”opiskelija” tai ”toimittaja”!”
Nykyisin kokopäivisenä kirjailijana toimiessaan Westö pitää tärkeinä myös sellaisia hetkiä, kun on oikeus olla täysin tavoittamattomissa, puhelin ja sähköposti suljettuina. Samaa hän suosittelee kaikille luovaa työtä tekeville.
Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa, hän muistuttaa.
Westön identiteetti rimpuilee yhä muusikon ja kirjailijan välillä.
Kaksi bändikokoonpanoa, joissa Westö toimii kitaristina, on pystyssä edelleenkin.
Musiikillisuus näkyy vahvasti myös Westön uusimmassa kirjassa ”ÄLÄ KÄY YÖHÖN YKSIN”.
Kirjan arvoituksellinen nimi on kirjassa esiintyvä musiikkikappale, jonka ympärille juoni punoutuu moneen otteeseen.
Westöllä oli tekeillä myös todellisuudessa tuon niminen biisi, mutta hän myöntää nyt unohtaneensa sen, millainen tuosta kappaleesta piti tulla, mutta silti hän näkee mahdollisuuteena, että kappale pääsee uudestaan työn alle, kunhan sopiva hetki löytyy.
Kulttuuri Keskiviikon keskusteluillassa iltaa koostavana haastattelijana toimi Kati Helin, joka johdatteli tarinoinnin kulkua soljuvasti.
Erityisen humaanin ja sympaattisen tuntuinen kirjailija Westö on muitten avujensa lisäksi myös kuunneltavan sujuvasanainen tarinoitsija, joten illan reilun parintunnin mittainen keskusteluhetki oli kuulijoille hauska ja riemastuttava.
Vuonna 2006 ilmestynyt ”MISSÄ KULJIMME KERRAN” on lukukokemuksena (ainakin minulle) täydellisyyttä hipova.
Erityisesti kirjan Helsinki-keskeisyys, vaikeiden moraalisten asioiden käsittely ja tarinan henkilöiden ja näitten kohtaloiden ymmärtäminen, koskettaa lukijaa sisimmästä lujalla otteella.
Vuodet 1905-1944 koskettavat vielä hyvin monia ihmisiä ja vaiettuja traumoja ei vieläkään ole täysillä uskallettu puhua kuuluville. Kirjassaan Westö kuitenkin sanoo ääneen paljonin sellaista, josta muut ovat vaienneet.
Kirjan alkusynnystä Westö kertoo:
”Poikani kruunuhakalais- jalkapalloseuran stadilaiset puuhamiehet kysyivät, miksi aina kirjoitan vain suomenruotsalaisten pikkuporvarien traumoista, miksen koskaan kirjoita työläisistä ja toisenlaisesta Helsingistä.”
Kun ”MISSÄ KULJIMME KERRAN” sitten valmistui, Westö muistaa huomanneensa taas kerran kallistuneensa voimakkaimmin porvarillisen näkökulman puoleen ja hiukan pettyneensä.
Lukijan asemassa en tätä kallistumaa pahemmin huomaa. Tarinan keskeisimmät henkilöt, kuten Allu Kajander perheineen, edustaa niin voimakasta työläisperäistä näkökulmaa historian kulkuun, että tunnen oloni kotoisaksi lukiessa ja sukeltautuessani tarinaan.
Kjell Westö päätti kuitenkin seuraavan kirjansa suhteen pysytellä yhä tiiviimmin ”kalliolaisissa työläistunnelmissa”. Kuusikymmenluvulta liikkelle lähtevä tarina tuokin lukijan eteen jo osittain kadonnutta Kalliota ja miljöö- ja aikalaiskuvaus on herkullista.
Polveileva ja risteilevä tarina ei ole sekava, vaikka aikaa, paikkaa ja näkökulmaa vaihdetaan.
Ihmisten kohtalot kiertyvät yhteen, elämä johdattaa jokaista henkilöä omia omituisia polkujaan ja lopulta päädytään näille vuosikymmenille.
Westö ei yllä (mielestäni) aivan samaan kuin edellisessä kirjassaan.
Tosin ”ÄLÄ KÄY YÖHÖN YKSIN” on tarinaltaankin niin edellisestä poikkeava, ettei se olisi mahdollistakaan. Siinä missä MKK pureutuu suureen veriseen ja kohtalokkaaseen historiaan, uusi kirja kertoo yksilötasoisen ihmissuhdedraaman.
”ÄLÄ KÄY YÖHÖN YKSIN” on osittain Kallioon sijoittuva tarina kolmen ihmisen polveilevasta ystävyydestä ja elämästä.
Alitujuisesti tein kohtalokkaan virheen itselleni ja olin epäoikeuden mukainen kirjalle, kun lukiessani tein jatkuvaa vertailua Kjell Westön entiseen kirjaan.
Westön loistava tapa kierryttää ihmisiä ja kohtaloita toisiinsa kyllä näkyy näitten kahden kirjan välillä. Viimeisimpään kirjaan on päässyt sivuosiin muutama jo aikaisemmassa kirjassa esiintynyt henkilö.
|
