RUTH JOHANSSONIN KUTSUMUS

Kutsumus

Taiteilijaksi ei ryhdytä ilman kutsumusta, sehän on selvä. Se tarkoittaa myös hyvin usein ulosottoa, velkakierrettä, vippivelkaa, leipäjonossa seisoskelua, fattaa, työvoimatoimistoon ilmoittautumisia ja hanttihommia läpi elämän. Tämä on taiteilijan arkitodellisuutta ja siitä on romantiikka kaukana. Pitää olla jotenkin kaheli, että lähtee tähän kelkkaan, koska järjellä ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa.

Minä en voi luoda tauotta liukuhihnalta. Tarvitsen kausia, että elän ihmisen elämää; ryvetän itseni, nousen jälleen ylös, työstän koettuja asioita joko tietoisesti tai alitajuisesti ja synnytän ne sitten ulos. Pitää myös kyetä vetäytymään pois maailman hälinästä, syventyä toiseen ulottuvuuteen, sillä hiljaisuudessa ihminen tavoittaa sisäisen ymmärryksen ja oivalluksen. Tästä mielentilasta löytyy taide ja sen tekeminen.

Synnyin taiteilijakotiin, joten minulle taide oli luonnollinen valinta. Jouduin usein lapsena istumaan mallina sekä äidilleni, että mummille, jotka olivat molemmat maalareita. Aina kun mummini puhui Vekselistä, tiesin odottaa juhlaa; oli punaviiniä ja kana pöydässä, eikä huolen häivää.

On selvää, että yhteentörmäyksiä sattui kun saman katon alla olivat nuo kaksi voimakastahtoista taiteilijanaista. Kotona ilmaistiin tunnetilat avoimesti; oli rakkautta ja kovaäänisiä riitoja, itkettiin ja naurettiin paljon. Liekö ollut tuo kuuluisa karjalainen temperamentti, joka periytyi mummini puolelta. Mummilta perin myös rakkauden luontoon. Teimme usein yhdessä kävelyretkiä metsässä puhumatta mitään, tai istuimme illalla kalassa. Nämä muistot ovat minulla olleet kantava voima läpi elämän.

(Kuva:"Kapakka", 2009, öljy mdf-levylle, 1 x 1

Kapakka maalauksen mallina istui Madame Isadora. 
Halusin tuoda teokseen aikamme hengen; leipäjonot, 
asunnottomuuden, kapakkaelämän etc. Tätähän on
ollut aina, mutta tilanteen kärjistyminen virallisesti 
lamakaudeksi, sai minut aloittamaan tämän sarjan 
yhteiskuntamme tilasta.)

Olen pohjimmiltani ekspressionisti, vaikka innostunkin ajoittain pop-taiteesta ja naivismista. Sana ekspressionismi tarkoittaa voimakasta tunneilmaisua. Maalaus syntyy spontaanisti ja siveltimenvedot ovat laajat, suurpiirteiset ja nopeat. Olen jonkinlaisessa transsitilassa; en näe enkä kuule mitään. Olen maalauksen sisällä, muualla, poissa fyysisestä todellisuudesta. Tällainen mielentila vaatii täydellisen keskittymisen ja inspiraation. Tuo hetki on hauras, helposti särkyvä ja sitä pitää suojella. Parhaimmillaan ekspressionistinen maalaus syntyy tunnissa, parissa. Kun katsoo lopputulosta, voisi kuvitella että jonkun suuremmankin maalauksen tekemiseen on kulunut paljon aikaa ja vaivaa, mutta se on harhaluulo. Paras tulos syntyy tuon lyhyen tunnetilan aikana – joka katoaa hetkessä.

Näistä ”rakkauslapsista” on aina vaikea luopua. Tämä on ikuinen ristiriita, sillä taiteilijan on pakko myydä. Ensimmäinen taulukauppani oli minulle hyvin vaikea, kun olin vielä nuori taiteilija. Olin kiintynyt kyseiseen tauluun ja olisin halunnut pitää sen itselläni. Minulla oli tyhjä olo kun olin saanut rahat käteen. Se oli ensimmäinen luopuminen ja välttämätön sellainen. Äitini tokaisi, että ”totut siihen ajan kanssa”. Mutta voin vieläkin sanoa, että taulun myyminen tuntuu aina pahalta, jos kyseessä on henkilökohtainen maalaus, johon on voimakas tunneside.

Käytän joissakin töissä puhtaasti symbolikieltä välttääkseni suoraa ilmaisua. Nämä ovat niin piilotettuja, ettei katsoja välttämättä tiedä, että teoksessa on asioita, jotka perustuvat todellisiin tapahtumiin, tai että niihin on kätketty sanoma. Tämä johtuu siitä, että symbolikieli antaa sanavapauden taiteilijalle tuoda esille sellaisia asioita, joita hän ei muuten toisi julkisesti esille.

Käytän itse mm. naivistisissa töissä symbolismia. Maalauksen aiheet ja värimaailma muistuttavat lapsen tekemiä töitä. Käytän hyvin vähän murrettuja värejä, jos ollenkaan, sillä kaikki on ”puristettu tuubista”. Työn jälki on kömpelöä, tai ”huonoa”. Tämä on tietenkin tyylisuunta, mutta jos katsoja ei ole siitä tietoinen, teos voi olla vaikeasti lähestyttävä. Työ ei silloin avaudu hänelle, se on suljettu. Symbolikieli avautuu niille, jotka kykenevät ottamaan vastaan piilotajunnallisen viestin; katsoja pitää työstä jostakin syystä, se puhuttelee häntä, vaikka hän ei tiedä miksi. Tai häntä harmittaa kyseinen maalaus, mutta siitä huolimatta jää teoksen luokse ja pohtii sitä. Tämä on parasta mitä voi tapahtua maalauksen ja katsojan kesken- yhteys.

(KUVA:  Ruth Johansson, taidemaalari, s. Helsingissä1967)www.hameenlinnantaiteilijaseura.fi

Tein viime vuonna maalausreissun Pohjois-Karjalaan. Halusin maalata maisematöitä pitkästä aikaa, mutta törmäsin siellä johonkin sellaiseen mihin en ollut varautunut; silmän kantamattomiin kaljuja vaaroja. Meillä on katoava kansallismaisema räikeän metsätalouden vuoksi. Kaikki metsät revitään juurineen pois ja laajoilta alueilta. Tämä toiminta vaikuttaa koko luonnon ekosysteemiin ja sillä on pitkät, haitalliset seuraukset. Tämä on tunneasia. Se on myös ympäristö- ja kulttuuriasia. Raha ei saa olla etusijalla silloin kun puhutaan systemaattisesta luonnon tuhoamisesta.

Taiteen keinoin voi vaikuttaa monella tavalla. Taiteilijat ovat kautta historian tuoneet esille yhteiskunnallisia epäkohtia ja luoneet uusia näkökantoja silloisen yhteiskunnan vanhentuneille käsityksille. Taide on ja tulee olemaan yhteiskunnan peili ja se myös ennakoi tulevia muutoksia.

Ruth Johanssonin naivistinen näyttely
”Jotakin taivaallista”
Kettutien kirjastolla, 2.2. – 28.2.2009
ma - pe 10-20, pe - la 10-16
Kettutie 8 C 00800 HELSINKI