| |
|
Helsingin yliopistossa tarkastettava Juha Poterin väitöskirja osoittaa, että Suomeen syntyi laaja sankarihautauskulttuuri heti vapaussodan syttyessä vuonna 1918. Sankarihautajaisia motivoi erityisesti valkoisen hallinnon tarve innostaa nuoria miehiä sotaan. Sankarihautoja perustettiin kansallisiksi muistomerkeiksi, joiden äärellä oli tarkoitus juhlia itsenäisyyttä sodan jälkeen. Sankarihautajaisperinteet juontavat aina antiikin Kreikasta, ja vuonna 1918 omaksutut käytännöt otettiin uudelleen käyttöön talvisodan kaatuneiden sankarihautauksessa vuonna 1939.
Poteri tutki väitöskirjassaan nimenomaan valkoisten kaatuneiden hautaamista. Myös punaiset viettivät omia sankarihautajaisiaan, mutta ne eivät yleensä olleet kirkollisia. Tutkija käyttää vapaussota-termiä kuvaamaan sodan tarkoitusta tutkimuskohteen näkökulmasta. Väitöskirjan päälähteinä ovat olleet valkoisen armeijan, suojeluskuntajärjestön ja kirkon arkistot sekä sanomalehdet ja H. J. Boströmin sankarimatrikkeli.
Vapaussodan sankarihautaamiseen vaikuttivat sekä kansainvälinen sotilashautausperinne että suomalaiskansallinen kirkollinen hautauskulttuuri. Sankarihautajaisia alettiin järjestää jo vuoden 1918 helmikuun alussa. Ensimmäiset suuret yhteishautajaiset pidettiin tuolloin Pohjanmaalla Laihialla ja Vaasassa, joista jälkimmäisiin osallistui valkoisen Suomen korkein siviili- ja sotilasjohto. Sankarihautajaisissa oli heti alkuvaiheessa niille ominaisia piirteitä, kuten leijonalippuja, sotilaskulkueita, kunniakujia, ylistyspuheita, kunnialaukauksia ja yhteisiä sankarihautoja.
Maaliskuun alussa pääasiassa maalaisliittolaiset kansanedustajat ja muut tasavaltaisen valtiojärjestelmän kannattajat julkaisivat sanomalehdissä vetoomuksen, jossa vaadittiin vapaussodassa kaatuneille yhteisiä veljeshautoja kaikille paikkakunnille. Vaatimustaan he perustelivat sillä, että juuri sankarihautajaisissa moni oli tehnyt päätöksen lähtemisestä rintamalle ja suuret yhteiset sankarihaudat lisäsivät rintamalle lähtijöiden määrää. Kirkon viereen arvokkaille paikoille sijoitetut sankarihaudat nähtiin tasa-arvoisena hautausmuotona etenkin vähävaraisille kaatuneille, jotka muutoin olisivat saaneet vain tilapäisen rivihaudan.
Maaliskuun puolivälissä kaatuneiden määrät kasvoivat moninkertaisiksi, minkä vuoksi perustettiin erityisiä organisaatioita huolehtimaan kaatuneiden hautaustoimesta. Samaan aikaan sankarihautajaiset lisääntyivät ja levisivät ja haudattavien määrät kasvoivat kaikkialla.
Kirkko valkoisten puolella
Sankarihautajaisten järjestäjänä toimi suojeluskuntajärjestö. Papit osallistuivat sankarihautajaisiin hautauspuheiden pitäjinä. Puheiden sisällön perusteella he asettuivat selkeästi valkoisten puolelle. He pitivät valkoista hallintoa luterilaisen kahden regimentin opin perusteella Jumalan asettamana maallisena esivaltana, jolle oli sallittu miekan käyttö punaisia vastaan.
Hautajaisissa puhuneet suojeluskuntavaikuttajat, kuten opettajat ja muu sivistyneistö, kiihottivat mahtipontisilla ja tunteisiin vedonneilla puheilla kuulijoita sotaan punaisia vastaan. Hautajaispuheissa ihailtiin sankarikuolemaa ja kertailtiin vuosisataisen sotahistorian sankaritaruja. Valkoinen arkku sai valkoisten tunnusvärin vuoksi oman merkityksensä, joka oli peräisin Raamatusta nousseista puhtauden, viattomuuden ja synnittömyyden ajatuksista.
Suomalaiselle sankarihautaamiselle oli ominaista vainajien kuljettaminen mahdollisimman lähelle kotiaan, tarvittaessa ruumiita uudelleen hautaamalla. Kaatuneiden hautaustoimen tuloksena vajaat 3 300 valkoista kaatunutta haudattiin liki 400 paikkakunnalle perustettuihin sankarihautoihin toukokuun loppuun mennessä. Vain noin 200 kaatunutta jäi kadoksiin tai tunnistamatta. Suurimpiin sankarihautoihin haudattiin yli 60 kaatunutta. Yhdeksän kymmenestä kaatuneesta haudattiin kotiseudun sankarihautaan.
TM, KTM Juha Poteri väittelee lauantaina 4.4.2009 kello 10 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta Sankarihautaus vapaussodassa - valkoisten kaatuneiden hautaaminen Suomessa vuonna 1918 (Civil War Hero Burials - the funerals of the fallen White in Finland in 1918). Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Päärakennus, auditorio XII, Unioninkatu 34. Vastaväittäjänä on professori Ohto Manninen, Maanpuolustuskorkeakoulu, ja kustoksena on professori Kaarlo Arffman.
Tietoja väittelijästä: Juha Poteri (s. 5.12.1962, Jaala) valmistui kauppatieteiden maisteriksi Helsingin kauppakorkeakoulusta vuonna 1988. Teologian maisteriksi hän valmistui vuonna 2002 Helsingin yliopistosta.
|
|
